ITÄ-ILOMANTSI
WikiKarelia
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Yleistä Itä-Ilomantsista
Luovutettu kokonaispinta-ala: 1616 km²
Luovutettu maapinta-ala: 1489,3 km²
Luovutetun alueen asukasluku: 1606
Luovutetun alueen asukastiheys 1939: 1/km²
Luovutettuja kyliä: 8, näistä nyt asuttuja: 0
http:www.kiinet.com/sotahistoria/index.htm
Ilomantsin itäosien menetys Neuvostoliitolle oli absoluuttisesti merkittävä, koska Ilomantsin alue oli kuusi prosenttia koko luovutetun Karjalan alueesta. Silti Ilomantsin itäosista on erittäin vähän tietoa yleisessä Karjala-kirjallisuudessa.
Kunnan itäosissa oli vain kaksi suurta kylää, Kuolismaa ja Liusvaara sekä kuusi muuta: Lokanlahti, Lutikkavaara, Megri, Melaselkä, Ontronvaara ja Vuottoniemi. Näistä viisi on kokonaan rajavyöhykkeen piikkilanka-aidan eristäminä. Liusvaara ja Megri on helppo löytää, mutta pohjoisessa sijaitseva Vuottoniemi sijaitsee hankalan ajoyhteyden päässä.
Itä-Ilomantsi on Korpiselän tavoin kokonaan tyhjennetty alue. Itäosien kulttuurielämä elää enää vanhojen tietokirjojen sivuilla. Todellisuudessa aikanaan Kuopion lääniin kuuluneen Ilomantsin historiallinen itäosa on lähes kokonaan kadonnut yleisestä tietoisuudesta.
Ilomantsin kirkonkylän kirjastossa Karjala-aiheiset kirjat on piilotettu tutkijahuoneeseen, ja yleensä itäisen Ilomantsin tiedot puuttuvat yleisistä Karjala-aiheisista kirjoista.
Niinpä Ilomantsista vaikenevat kokonaan Olavi Paavolaisen Karjala Muistojen Maa (1940), Erkki Paavolaisen Sellainen oli Karjala (1960) sekä Martti I Jaatisen Karjalan Kartat (1997).
Myös Tynkä-Ilomantsi on vaiennut kadonneesta itäosastaan. Kun Ilomantsin kunnasta julkaistiin Neuvostoliiton aikana näyttävä kuvakirja, siitä ei löytynyt mainintaa kunnan 1940 ja 1944 toteutuneista halkomisista! Myös Ilomantsin nettisivut vaikenevat menetetystä itäosasta.
Merkillistä on myös se, että 1968 julkaistu Suomenmaa 2 mainitsee kyllä rajankäynnit 1500–1700-luvuilla, mutta useimpien lukijoiden vielä muistamat rajansiirrot 1940 ja 1944 vaiettiin tässäkin kirjassa täydellisesti! Erityisesti tämä ihmetyttää nykyistä historian tutkijaa siksi, että Ilomantsi menetettiin 1940 ja 1944 Venäjälle ensimmäistä kertaa koskaan, sillä se pysyi läntisen Suomen yhteydessä silloinkin, kun Viipurin lääni oli Venäjän hallussa 1700-luvulta vuoteen 1812.
[muokkaa] Ilomantsin historia
Ilomantsin itäosat olivat enimmäkseen ortodoksista seutua. Uskontojen rajana pidettiin Kuolismaan kylän länsipuolta eli suunnilleen nykyistä valtakunnanrajaa. Etenkin Kuolismaa, Vuottoniemi ja Liusvaara olivat ortodoksisia kyliä.
Sen sijaan tunnetut ilomantsilaiset runonlaulajat asuivat enimmäkseen nykyisen Tynkä-Ilomantsin puolella eli kunnan länsiosassa. Kansakouluja oli Kuolismaassa, Liusvaarassa, Melaselässä ja Ontronvaarassa. Ennen sotia ilomantsilaisia pidettiin tyypillisesti karjalaisina. Suomenmaa-kirjan teksti 1920-luvun alkupuolelta voi nyt tuntua jopa hätkähdyttävältä:
Kirkonkylää lukuun ottamatta ovat asuinrakennukset yleensä huonosti tehtyjä ja rappeutuneita, vaikka rakennuspuita on tarpeeksi aivan kotinurkissa. Ilomantsilainen ei näet luonteeltaan ole ahkera ja tarmokas. Ei ole harvinaista keskellä päivää tavata miehiä toimettomina istumassa talojensa edustalla. Säästäväisyys ei myöskään kuulu ilomantsilaiseen luonteeseen; hän elää pulskasti niin kauan kuin vilja-aitat ovat täynnä ja saa usein kevätpuolella nähdä nälkää.
Kuten karjalaiset yleensä, on ilomantsilainen vilkas, liikkuvainen ja kaupustelua harrastava. Yleisiä asioita seuraa hän mielenkiinnolla; sanomalehtiä tapaa miltei jokaisessa mökissä. Laulua ja soittoa hän myös rakastaa – Ilomantsihan on runonlaulannan kotiseutuja.
Tämä henkinen vireys ja vastaanottavaisuus ovat ominaisia lähinnä pitäjän luterinuskoisille asukkaille, kun sitä vastoin kreikkalaiskatoliset – monista ulkonaisista seikoista johtuen – ovat vanhoillisempia, uudistuksiin nähden pidättyväisempiä, vanhoihin perintätapoihin ja uskomuksiin kiintyneitä ja tästä syystä sivistyksellisessä suhteessa luterilaisista takapajulla. Yleisessä varallisuudessa ei kuitenkaan huomaa suurtakaan eroa eri uskontunnustajien välillä.
Ilomantsi oli ankarien taistelujen näyttämö. Talvisodan alta jouduttiin aloittamaan Ilomantsin evakuoiminen jo ennen sodan syttymistä, ja sodan sytyttyä se viimeisteltiin paniikkitunnelmissa, yli 20 asteen pakkasessa.
Ilomantsissa talvisota alkoi heti 30. marraskuuta 1939, jolloin puna-armeija ylitti Suomen rajan Megrin kohdalta. Seuraavana päivänä vihollinen eteni Liusvaaraan ja sieltä Kuolismaan suuntaan, jonka suomalaiset tyhjensivät ja polttivat 4. joulukuuta. Eteneminen jatkui Lutikkavaaraan (7.12.1939), Möhköön ja Oinassalmelle.
Pohjoinen vihollisen hyökkäyskiila eteni joulukuun toisena päivänä Vuottoniemen Iljanvaaran kohdalta reittiä Pahkalampi – Vuottoniemi – Hullari – Korentovaara aina Kallioniemen lossille saakka, jonne puna-armeija ehti 7. joulukuuta.
Viivyttävä Erillinen Pataljoona 11 vetäytyi Vellivaaran itäpuolelle, josta jatkettiin Niemijärven eteläpään, Ilajanjärven eteläpään ja Korentovaaran kautta Lehtovaaraan. Sodan alkaessa osa suomalaisista oli vielä Kuolismaan ja Tolvajärven metsissä savotoissa.
Ilomantsin suunnalla taistelut muuttuivat pian asemasodaksi. Ilomantsissa suomalaiset eivät menettäneet paljonkaan omiaan, mutta vihollisen hyökkääjäarmeijasta arvioitiin kuolleen yli 8000 miestä. Sotavankeja otettiin 729 ryssää.
Talvisodan jälkeen puna-armeijan sotilaat jäivät linnoittamaan Itä-Ilomantsin uutta rajaseutua.
Jatkosodan alussa suomalaiset ylittivät Moskovan rauhan rajan 7.7.1941 Itä-Ilomantsin puolelle. Suomalaisia vastassa oli Neuvostoliiton suomalaisia ja karjalaisia, minkä vuoksi Ilomantsin taisteluja on verrattu vapaussodan (1918) asetelmiin!
Etelässä hyökättiin Melaselkään, missä motti kukistettiin 10. heinäkuuta illan suussa. Suomalaisten pääjoukko suunnisti kohti Tolvajärveä, mutta Kuolismaan valloitus osoittautui aluksi vaikeaksi. Elokuun aikana suomalaiset onnistuivat vapauttamaan koko Itä-Ilomantsin, kun 29.8. saavutettiin vanha raja Megrissä. Täältä suomalaiset siirtyivät Itä-Karjalan puolelle Porajärvelle.
Jatkosodan aikana itäilomantsilaiset pääsivät kotiseudullensa alkaen syksystä 1941, kun kotiseudut oli ensin raivattu miinoista. Suurin osa alueesta oli kuitenkin raivattu turvalliseksi vasta keväällä 1942.
Jatkosodan lopulla suomalaiset joutuivat perääntymään Itä-Karjalasta Suomen puolelle. Heinäkuun 17. päivänä 1944 suomalaiset vetäytyivät Megrijärven linjalle Itä-Ilomantsin alueelle. Seuraavina päivinä peräydyttiin Liusvaaran järvien länsipuolelle ja sieltä edelleen länteen Kuolismaan länsipuolelle.
Suomalaisten puolustusta vahvistettiin heinäkuussa 1944 Ilomantsin suunnalla. Kenraalimajuri Raappanan johdolla suomalaiset hyökkäsivät puna-armeijan kimppuun 31. heinäkuuta, motittaen vihollisen joukot 4. elokuuta mennessä. Motti purkautui puna-armeijan osittaiseen vetäytymiseen, ja Ilomantsin taistelut laimentuivat asemasotavaiheeseen rauhaan asti.
Puna-armeija ei päässyt Moskovan rauhan rajan yli, vaan jäi Itä-Ilomantsin puolelle. Ilomantsin taistelut olivat ratkaisevia jatkosodan loppuvaiheissa. Ilomantsissa käytiin myös jatkosodan viimeinen ratkaisutaistelu, jossa varmistettiin lopulta tynkä-Suomen itsenäisyys.
Sotien jälkeen pakolaisongelma räjähti käsiin kaikkialla Suomessa. Miehityksen takia laskettiin heinäkuun lopussa 1945 olevan 1606 ilomantsilaista pakolaista, joista 1029 oli sijoitettu läntisen Ilomantsin puolelle, Kiuruvedelle 315 ja loput muihin lähiseudun kuntiin.
Sotien jälkeen Ilomantsin itäosat näyttävät jääneen kokonaan tyhjiksi. Ainakin nyt ne ovat täysin asumattomia, lukuun ottamatta Kuolismaan kylässä toimivaa rajavartioston tukikohtaa.
Ilomantsin itäosat ovat enimmäkseen koskematonta erämaata. Järviä on runsaasti tällä alueella, niistä tärkeimmät Vuottoniemen ja Liusvaaran suuret järvet. Läntisen Ilomantsin puolelta virtaava Koitajoki kulkee kokonaan eristetyllä rajavyöhykkeellä.
Itä-Ilomantsiin tutustuvat löytävät lähimmät kaupat ja muut palvelut Porajärveltä.
Ilomantsi ei tarjoa oikeastaan yhtään varsinaista nähtävyyttä. Vanhojen suomalaistalojen kivijalkoja tai perustuksia näimme vain kaksi, ja järvimaisemien ohella voi ihailla lähinnä huonoja hiekkateitä ja autioita metsämaisemia.
Rajan tuntumassa ja siten täysin tavoittamattomissa ovat etelästä alkaen Melaselkä, joka sijaitsee Mutalahden kylän koillispuolella, aivan Nehvonniemen itäpuolella rajan toisella puolella, Viiksinselän ja Melaselän järvialueiden itärannalla.
Hieman pohjoisemmassa, Möhkön kylän itäpuolella on lähinnä Ontronvaara, joka sijaitsee Ala-Vieksjärven pohjoispuolella. Täältä kaakkoon on saman järven itärannalla sijaitseva Lokanlahti. Jatkosodan loppuvaiheen motista tunnettu Lutikkavaara sijaitsee myös aivan rajan itäpuolella, Kuolismaalta kulkevan vanhan maantien varrella. Myös Kuolismaa on kokonaan rajavyöhykkeen sisäpuolella.
[muokkaa] Ilomantsin kylät
[muokkaa] Liusvaara
Liusvaara on itäisen Ilomantsin itäisin varsinainen kylä. Se oli suurten järvien ympärille kasvanut keskus, jossa oli itäisen Ilomantsin suurimpiin kuuluva kansakoulu. Kylän keskus oli järvien länsipuolella.
Liusvaara on nykyään ainoa entinen itäilomantsilainen varsinainen kylä, jonne on mahdollista ajaa omalla henkilöautolla ja jonne myös saa kulkea ilman erityistä rajavyöhykelupaa.
Kylässä on vain vähän nähtävää. Kun tie saapuu Porajärven suunnasta järven tuntumaan, se kääntyy jyrkästi oikealle. Tällä paikalla ovat rakennuksen kellarin perusteet tallella.
Täältä 900 metriä eteenpäin tie ylittää puisen sillan Liusjärven pohjoispuolella. Täältä 1,3 km lounaaseen on iso puusilta, jolloin Liusjärvi on vasemmalla puolella, pienempi järvi oikealla puolella. Noin 700 metrin päässä tie kääntyy oikealle (länteen) ja järvialue jää taakse. Täällä voi tutkia lähimetsiä rakennusten jäänteiden toivossa.
[muokkaa] Megri
Vanhan rajan länsipuolella ollut Megri oli pieni asutus, joka ensimmäisenä kohtasi talvisodan hyökkääjäarmeijan tuhovoiman. Nyt kylään on mahdollista tutustua ainakin maastoauton turvin. Kylän alue on täysin asumatonta seutua.
[muokkaa] Kuolismaa
Kokonaan piikkilanka-aitojen eristämä Kuolismaa on suuri salaisuus, jota vain harvat ovat päässeet näkemään sotien jälkeen. Nyt kylän paikalla on iso rajavartioston kasarmi, jonka pääoven yläpuolella lukee kyrillisin aakkosin Kuolismaa.
Kuolismaa oli itäisen Ilomantsin suurimpia kyliä. Siellä oli kansakoulu, joka rakennettiin 1909. Nyt se on syrjäisimpiä Venäjän miehittämän Suomen Karjalan alueita: lähin siviiliasutus on 70 km itään. Sinne johtaa lähes ajokelvoton, kuoppainen ja usein veden valtaama hiekkatie Porajärveltä.
Kaikki kylään johtava liikenne on luonteeltaan sotilaallista. Itäisellä kasarmialueella asuvat varusmiehet, jotka hoitavat askareitaan, osallistuvat sulkeisiin ja katselevat televisiota puolitoista tuntia iltaisin. Televisiohuoneen seinällä esitellään neuvostoliittolaista versiota sotahistoriasta ja Suomen ystävällisistä suhteista itäiseen naapurimaahansa.
Venäläisten karttojen mukaan Kuolismaan alueella on myös muita rakennuksia. Näitä olisi kasarmin eteläpuolella korkealla kukkulalla ja täältä länteen, Kuolisjärven takana toisella kukkulalla. Jos karttojen tiedot pitävät paikkansa, Kuolismaa on merkittävä rajavartioston ja mahdollisen tutkavalvonnan tukikohta.
