KIVENNAPA
WikiKarelia
KIVENNAPA
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Yleistä Kivennavasta
Pinta-ala 1936: 647 km² Asukkaita 1939: 9921 Asukastiheys 1939: 15,3/km² Kyliä: 50, näistä nyt asuttuja: 15
Vanha suomalainen Kivennapa löytyy edelleen monista erikoisista paikoista: Lintulan luostarin jäänteistä, Edith Södergranin muistokiveltä, Raivolan lehtikuusimetsästä ja kirkonkylän muistomerkeistä.
Samalla absurdein nähtävyys ei liity mitenkään Suomeen: Pihlaisten kylän seuduille rakennettu valtava ohjustukikohta, joka on ollut hylättynä jo yli viisi vuotta.
[muokkaa] Kivennavan historia
Kivennapa on aina ollut traagista seutua, ”Riitamaa”, joka on ensimmäisenä saanut kärsiä venäläisten päätettyä jälleen kerran vyöryä aggressiivisesti länteen.
Vuonna 1555 venäläiset tunkeutuivat alueelle polttamaan taloja ja tappamaan asukkaita, kunnes joukot lyötiin Joutselän kylässä. Seuraavana vuonna peräti 50 000 venäläistä hyökkäsi taas.
Pietari ensimmäisen valloitettua suomalaisten asuttaman Nevajoen seudut 1700-luvun alussa (Pietarin kaupungin perustaminen), venäläiset jälleen vyöryivät länteen Kivennavan kautta. Koko isonvihan ensimmäinen hyökkäys käytiin Kivennavan Lipolassa maaliskuussa 1703. Kivennavan alue luovutettiin venäläisille ”lahjoitusmaana”, jolloin suomalainen asutus joutui lähes maaorjuuden asemaan.
Maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen Kivennavalle muodostui ongelma venäläisen maaomaisuuden lunastamisesta. Erityisen hankalaksi muodostui Raivolan venäläisyhdyskunta (katso Raivola).
Vuonna 1911 tsaarin Venäjä vaati Kivennavan ja Uudenkirkon alueita liitettäväksi varsinaiseen Venäjään. Valitettavasti tämä vaatimus toteutui, mutta vasta vuonna 1940! Vielä valitetta¬vampaa oli se, että samalla jouduttiin luopumaan koko Kannaksesta. Jatkosodan aikana 4274 kivennapalaista palasi Karjalaan jälleenrakentamaan omaa kotia.
Kivennapa oli itsenäinen pitäjä vuodesta 1445. Siitä on irroitettu siihen kuuluneet Kronshtadtin alue (1721) ja Rajajoen tehdasalue (1864), jotka luovutettiin Venäjälle sekä Terijoki (1904) sekä Kuokkalan ja Rajajoen seudut, jotka liitettiin Terijokeen 1920-luvulla.
Kaikesta tästä huolimatta, ellei peräti sen takia, Kivennavan historia on täynnä tärkeitä henkilöitä ja tapahtumia. Täällä olivat Lintulan naisluostari, Edith Södergranin koti ja Olavi Paavolaisen syntymäpaikka. Pitäjä oli Kannaksen suurimpia mutta suhteellisen harvaan asuttu. Pitäjässä oli kuusi teollisuuslaitosta, ja paljon viljelysmaata ja kotieläimiä.
[muokkaa] Kivennavan asutus
Äskettäisten tutkimusten mukaan Kivennavan alueen nimetyistä kylistä ”eläviä” on vain kuusi, joista elinvoimaisia ja isoja ovat ainoastaan Raivola ja Kivennavan kirkonkylä. Kaukolempiälän tuotantolaitokset ovat raunioina, joten se on hiipuva kylä. Seppälässä on lehmätila ja sotilaita. Ahjärvellä on toimiva hotelli ja muutama kauppa. Lintula ei ole niinkään kylä vaan valtatien varrella sijaitseva huoltoasema lähipalveluineen. Teollisuutta on ainoastaan Raivolassa, Seppälän lehmätila oli ainoa näkemämme maatila koko pitäjän alueella.
Rajapitäjä Kivennapa kärsi sodissa ja useimmat kylät ovat tyhjiä, tyhjennettyjä tai tuhoutuneita. Tutkimustemme mukaan hylättyjä tai nimeämättömiä kyliä ovat Hartonen, Hiirelä, Holttila, Ikola, Jäppinen, Kanala, Karvala, Kauksamo, Kekrola, Kontu, Korpikylä, Lavola, Liikola, Lipola, Miettilä, Multala (Sikiälä), Mustapohja, Pamppala, Pihlainen, Rasala, Ronnunkylä (Rontu), Räikkölä, Saarenmaa, Siiranmäki, Soppikylä, Suurselkälä, Tammiselkä, Tirttula, Tonteri, Uupune (Uupunut) Vaittila, Vanhakylä, Vehmainen, Voipiala ja Ylentelä.
[muokkaa] Kivennavan kirkonkylä
Pervomayskoe Pervomaiskoje
Kannaksen suuriin kyliin kuuluva Pervomaiskoje on tärkeä risteyspaikka ja hyvien palvelujen keskus. Se sijaitsee vanhan Viipurin-tien varrella, ja sen kautta on edelleen suositeltava ajaa, koska nykyinen päätie voi olla täynnä rekkoja ja muuta liikennettä.
Kylässä on pankki, hotelli, ruokala, baari, kahvila, kauppoja, hallintotoimistoja, kulttuuritalo, useita kioskeja sekä useita viisikerroksisia asuinkerrostaloja ja huomattavan paljon hökkeleitä.
Merkittävämpi on sen antama kokemus: neuvostokurjuutta ja neuvostoromantiikkaa, näköaloja ja tunnetta niiden puutteesta, vuohia ja lampaita, hökkeleitä ja kerrostaloja, palveluja ja niiden puutetta. . . Pervomaiskoje on suomeksi ”toukokuun ensimmäinen”.
Suomen kaudella Kivennapa kuului Kannaksen idyllisimpiin kyliin, jonka keskellä oli kirkonmäellä komea puukirkko ja läheisellä Linnamäellä muun muassa pappila. Maastonmuodot ovat säilyneet, mutta itse suomalaiskylästä ei ole juuri mitään jäljellä.
Kylän keskusta on maanteiden risteyksessä. Iso kaksikerroksinen tiilitalo tarjoaa kahvilan ”Kafe Kivennapa” ja kauppojen valikoimaa, ja monet kioskit täydentävät tarjontaa. Kahvilan takaa nousee tie ylös kirkonmäelle, jossa on nykyään vesitorni ja kulttuuritalo, molemmat pahasti rapistuneita. Näiden alueella ovat suomalaisten muistomerkit.
Korkean metalliristin kohdalla on 31.7.1993 paljastettu kookas kivimuistomerkki, jossa lukee ”Tällä kirkkomäellä on sijainnut Kivennavan kuudes kirkko, vanha hautausmaa ja sankarivainajien leposija. Menneitä sukupolvia ja synnyinseutua muistaen.”
Muistomerkin pystyttäjinä mainitaan ”Kivennavan pitäjäseura 1993, ARH. Kauko Ilonen, MST. V. Zasori”. Vieressä on pienempi syksyllä 1998 paljastettu Karttakivi, jossa lukee ”Kivennavan vanha kirkkomäki, sama venäjäksi ja selkeä kartta alueen kohteista. Kuudes kirkko on raunioina vesitornin takana.
Näiden välissä on Paavolaisten hautakivi, johon on kirjoitettu Ilmari Pimiän runo ”Leikkini, lempeni lehto, työni ja taistoni tanner, kaiken alku ja kehto, ain’ olet kallein mulle, juuret kuuluvat sulle".
Sähköjohtojen alla (hurjan sähköjännitteen ja siitä syntyvän ritinän ja huminan säteilyssä) on Katri Paavolaisen (1854–1907) kookas hautamuistomerkki. Mäkeä alaspäin löytyy muutama suomen¬ruotsalaisen hautakivi.
Ruokala on siisti, todellinen nähtävyys neuvostoromanttisena reliikkinä. Keittiö toimii, ja tarjoaa tyypillisiä stolovaja-annoksia halvalla. Alakerran kahvila-kauppa lienee silloin auki, kun ruokala on suljettuna. Ruokalan aukioloajat vaihtelevat, mutta kannattaa käydä katsomassa ja syömässä.
Hieman Pietarin suuntaan sijaitseva Linnamäki on savisen ylämäen päässä. Sinne voi ajaa maastoautolla ja Ladalla. Huipulla on entisen pappilan raunioita sekä neuvostoaikainen ruostunut torni, jonne voi kiivetä mutta kesällä sieltä ei näy muuta kuin puiden latvoja.
Linnamäen viehätys on sen kasvillisuudessa ja linnustossa. Linnamäelle rakennettiin jatkosodan aikana uusi kirkko tuhoutuneen tilalle. ”Sotakirkko” vihittiin 29. syyskuuta 1943. Kirkko tunnettiin myös ”Pajarin kirkkona” sen rakennuttajan, kenraalimajuri Aaro Pajarin mukaan. Kirkko ehti olla käytössä alle vuoden.
Kivennavalta Viipurin suuntaan on 600 metrin päässä huoltoasema ja siitä sadan metrin päässä vasemmalla uusi sininen tsasouna, joka valmistui 2001. Tällä suunnalla on myös kookas tuotan¬tolaitos, joka yhä työllistää kylän asukkaita. Tehtaan portin risteys sijaitsee 2,2 km Kivennavan kirkonkylän X-risteyksestä Viipurin suuntaan, mutta itse tehdasalue on paljon laajempi.
Valtavat hallit, joita on yli kymmenen, piiloutuvat metsän suojaan. Broilerin lihaa tuottava tehdas omistaa ainakin Kivennavan hotellin ja ruokalan. Tehtaiden suuruus on nähtävyys sinänsä.
[muokkaa] Pohjoinen Kivennapa
Kivennavalta luoteeseen johtaa vanha Viipurin valtatie.
[muokkaa] Kaukolempiälä
Cvelodubovo Tsvelodubovo
Kookas neuvostokylä sijaitsee Suulajärven itärannalla. Kylän pohjoispuolella on raunioitunut teollisuusalue, joten kylässä on paljon työttömiä.
Kaukolempiälään tulee kolme risteystä, joista eteläisin vie keskustaan ja pohjoisin entiselle teollisuusalueelle. Eteläisen risteyksen kautta ohitetaan neuvostoaikana rakennettu keskusta, jossa on useita kerrostaloja ja kauppoja. Tien päässä tullaan pioneerileirille, joka näyttää olevan suljettu. Se on perustettu Petäjäniemen kartanon rakennuksiin. Kartano on säilynyt alkuperäi¬sessä muodossaan.
Oikealle kääntyvä tie kulkee erittäin huonoa hiekkatietä 600 metrin matkan risteykseen, josta pääsee vanhan Kaukolempiälän alueelle. Siellä on säilynyt joitakin suomalaistaloja, tosin lähimpänä risteystä ollut kookas puutalo on palanut poroksi.
Risteyksessä on kauppa: vasemmalle suomalainen kylätie, oikealla on iso teollisuusalue, joka on hylätty ja rikottu. Siellä on myös ajoneuvoromua ja hiekkakuoppa.
Neuvostoaikainen nimi tulee J A Tsve¬lodubin (1912–40) nimestä. Puna-armeijan pommikoneen radisti kuoli talvisodan lentohyökkäyksen seurauksena 27.2.1940. Kone sai ilmatorjunnasta osumia ja syttyi palamaan. Kone yritti palata takaisin mutta kone putosi ja lentäjät kuolivat. Miehistö on haudattu Kaukolempiälän kylään.
Kaukolempiälän pohjoispuolella on kaksi hylättyä kylää, Voipiala ja Liikola, joista molemmista on jäljellä vain niityt. Jäljellä on neuvostoaikaisen heinävaraston luuranko. Kylän eteläpuolella on länteen risteys ilman kylttiä. Tien päässä lienee ollut lomakeskus ainakin neuvostoaikana. Aivan valtatien pohjoispuolelle on rakennettu uusvenäläisten kookkaita datsoja Kanneljärven Liikolan alueella.
[muokkaa] Kotiselkä
Solodovo Solodovo, Kotselkä
Päätieltä syrjässä sijaitseva Kotselkä oli noin 30 talon kylä, josta käytiin Kivennavan kirkolla asioilla. Kylän läheinen Mustamäki (92 metriä merenpinnan yläpuolella) oli suosittu näköalapaikka. Nykyään Solodovo-niminen paikka on merkitty kartalla asumattomaksi.
[muokkaa] Pihlainen
Makeevo, Makeevo
Leningradin puolustukseen – tai hyökkäystarkoituksiin – rakennettu valtava ohjustukikohta on nyt hylätty.
Venäjällä tunnistaa salaiset paikat yleensä sinne johtavan tien perusteella. Jos hiekkatieltä kääntyy asfaltoitu tie, sen päässä on joko tärkeä sovhoosi tai sotilaallinen kohde. Kivennavan kirkonkylän pohjoispuolella tulee vastaan risteytyvä betonilevyistä koottu tie.
Perillä on merkillinen näky. Kerrostalot asuttavat yhä asukkaita – ilman mitään palveluja. Suuri Leninin kuvalla koristeltu kulttuuritalo on kokonaan rikottu. Oikealle kääntyvän tien tukkii suljettu puomi. Mutta kylän kautta voi ajaa aidassa olevan aukon kautta hylättyyn sotilastukikohtaan.
Missään ei ole kieltokylttiä, mutta tutustuminen on tehtävä omalla vastuulla. Me emme voi kehottaa ketään tunkeutumaan edes hylätylle sotilasalueelle. Sellainen se kuitenkin on – entisen valtion muistomerkki, rauniomatkailun uskomattomimpiin kuuluva kohde Kannaksella.
Alueelta löytyy jäänteitä varusmiesten viimeisistä päivistä. Erään varikon seinällä lukee ”Fuck off army” ja venäjäksi ”haluan kotiin, 95–97”. Eräs lattialta löytynyt päiväkirja paljastaa, että viimeisille kahdelle varusmiehelle luovutettiin kalsarit vuonna 1998. Sen jälkeen ei vihossa enää ole merkintöjä.
Itse alue on valtava. Suljetusta portista suoraan eteenpäin on mahdollista ajaa ajokelpoista hiekkatietä 2,6 km. Tällä matkalla on hylättyjä varikkorakennusten luurankoja, kaksi maastoon piilotettua vahvasti suojattua ohjussiiloa (syvyys lähes 30 metriä) ja muita sotilaallisia rakennelmia – kaikki rikottuina ja hylättyinä. Viereisen kukkulan huipulla on kesken jäänyt vesitorni.
Kun katsotaan suljetusta portista sisään ja betonitietä heti oikealle, on mahdollista ajaa 2,2 km betonitien päähän. Siellä, samoin kuin matkan varrella, on ympyrän muotoisia tieosuuksia, joiden varsilla on kuusi autohallia, joista kuhunkin on mahtunut viisi ajoneuvoa tai muuta kalustoa. Kun näitä lasketaan yhteen, on alueella 30 hallirakennusta, joissa on yhteensä tilat 150 kulkuneuvolle.
Kun katsotaan suljetusta portista sisään ja vasemmalle, löytyvät alueen kasarmirakennukset, hylätyt, harmaista tiilistä rakennetut kerrostalot, saunarakennus ja muita rakennelmia. Kaikkialla vallitsee apea hävityksen kauhistus.
Kartalle ei ole merkitty yhtään aitojen sisäpuolisia teitä eikä rakennelmia. Kartalla lukee: pioneerileiri.
[muokkaa] Eteläinen Kivennapa
Raivola oli eteläisen Kivennavan keskus. Se on nykyäänkin suuri paikkakunta, tunnin junamatkan päässä Pietarista.
[muokkaa] Polviselkä
Qayka Tsaika
Tällä kylällä ei ole edes kylttiä. Karttoihin merkitty ”Tsaikka” on ylängöllä sijaitseva muutaman talon kokonaisuus. Maisema länteen on hieno. Vuonna 1939 Polviselässä oli 68 taloa ja 350 asukasta, ja kylässä oli kauppa, saha ja pappila. Nykyään taloja on muutamia, asukkaita tuskin senkään vertaa.
[muokkaa] Lintula
Ogon¡ki Ogonki
Pikkuinen Ogonki tunnetaan parhaiten entisestä Lintulan luostarista, jonka punainen puusta rakennettu nunnien asuinrakennus on säilynyt. Kylä sijaitsee aivan Pietarin päätien vieressä, ja se on helppo nähdä matkan varrella.
Lintulasta on säilynyt kaksi rakennusta. Kivinen katoton rakennus oli Suomen kaudella luostarin pääkirkko, joka rakennettiin 1920. Nyt oven oikealle puolelle on kiinnitetty laatta ”1895–1939, tällä paikalla on toiminut Lintulan Pyhän Kolminaisuuden naisluostari.”
Viereinen puinen asuinrakennus oli vielä 2006 asuttuna, tosin useat ikkunat ilman lasia, ulko-ovi kadonneena ja katto hajalla. Alue on omalla tavallaan romanttinen vaikka täysin rapistunut entinen luostarialue.
Lintula perustettiin vanha lahjoitusmaahovin alueille. Lintulan nimellä melkein koko Kivennapa oli yhden venäläisen kreivin omaisuutta vuodesta 1741, ja kaikki alueen suomalaiset asukkaat olivat orjia, joiden sielutkin omisti venäläinen maanomistaja.
Omistus siirtyi myöhemmin kaupalla henkilöltä toiselle. Suomen valtio pystyi lunastamaan maan vasta vuosina 1879 ja 1882, kaikkien aikojen kalleimmalla lunastushinnalla.
Lintulan luostarin perusti salaneuvos Neronov 1894 tilansa puolikkaaseen. Toisen puolikkaan luostari osti myöhemmin itselleen. Luostarin alueella oli myös orpokoti, mylly, koulu ja suomalaista asutusta.
Nykyään Ogonkin kylässä on asutusta, huoltoasema, motelli ja satunnaista marjojen, sienien tai säilykkeiden myyntiä valtatien varrella.
[muokkaa] Patrikki
Ozerki Ozerki
Kahden Patrikinjärven länsipuolelle kasvanut suomalainen Patrikki tunnettiin pienestä karamellitehtaastaan. Taloja oli noin 15, eikä siellä ollut palveluja. Nykyään Ozerki-niminen paikka on merkitty kartalla asumattomaksi, mutta alueella on jonkinlainen lastenleiri.
[muokkaa] Jalkala
Il¡iqevo Ilitsevo
Pitkäjärven ja Kaukjärven välissä sijaitseva Jalkala oli pieni suomalainen kylä, jossa oli toistakymmentä taloa asukkaineen. Tsaarinajalla kylässä oli venäläisiä huviloita, jotka itsenäisyyden aikana rappeutuivat. Sotien jälkeen Neuvostoliiton aikana pieni ja vaatimaton Jalkala tuli tunnetuksi suurellisesta museosta, joka palvoi vallankumousjohtajaa ja keskitysleirien perustajaa Leniniä huikeilla mittasuhteilla.
Nykyään museo on edelleen tallella, samoin Leninin patsas, mutta museon luonne on muutettu. Kyltin mukaan museosta on tullut suomalais-ugrilaisuuden erikoismuseo, koska säilynyt rakennus ilmentää tätä kulttuuria. Näin sanoo kyltti (kirjoitusvirheet korjattu):
”1800-luvulla rakennettu suomalaiseen maatilaan kuuluva asuintalo oli L Parviaisen omaisuutta, tämä omisti muun muassa tehtaan ”Vanha Parviainen” Pietarissa. Vuonna 1914 maatilan omistajaksi tuli hänen veljensä P Parviainen. Elokuussa 1917 Parviaisten perhe tarjosi piilopaikan V I Uljanoville (Leninille).
Vuonna 1940–1992 (1941–1945 lukuun ottamatta) täällä sijaitsi V I Leninin keskusmuseon filiaali. Valtiollisen suomalais-ugrilaisten kansojen kansalliskulttuurisen eheyttämisohjelman mukaan on tarkoitus entisöidä maatila uudestaan.”
Itse museo sijaitsee uskonnolliset mittasuhteet saavan puistoalueen keskellä: portin jälkeen on pitkä kävely metsän halki pienen talonpoikaisrakennuksen luokse, jonka yläpuolelle on rakennettu hurja katos, joka 2000-luvun rappion ¬aikana on jo rapistunut. Katosta vastapäätä on hirsirakennus, jossa on museo.
Museo on varsin kiinnostava suomalaisen historian esiinmarssi keskellä venäläistettyä Karjalan kannasta. Pietarilaiset Suomen-ystävät ovat olleet mukana luomassa totuudenmukaista kuvaa Jalkalan, Karjalan, Suomen ja koko suomalaisugrilaisen alueen historiasta. Esillä on karttoja ja kuvia kokonaisen Suomen rajoista, Karjalan kannakselta, Kivennavasta, Jalkalan kylästä ja Parviaisen perheestä.
Itse kylä on nykyään lähes idylli – omakotitaloja, komeita datsoja, hiljaista ja tunnelmallista. Historian vitsi on siinä, että nykyisten datsojen omistajat olisi Leninin käskystä ”tapettu viipymättä”, vähintään kulakkeina.
[muokkaa] Joutselkä
Simagino, Simagino
Kirjava kokoelma venäläisiä kesämökkejä peltojen keskellä on kaikki mikä on jäljellä Joutselän kylästä.
Jalkalan naapurikylä Joutselkä oli Suomen kaudella Jalkalaa suurempi kylä, jossa oli päätien tuntumassa 45 taloa pihapiireineen, muun muassa suojeluskunnan ja nuoriseuran isot rakennukset. Joutselässä oli monta kauppaa sekä kansakoulu. On olemassa tieto, jonka mukaan yksi Joutselän vanhoista rakennuksista olisi vielä pystyssä.
Nykyään lähes kaikki suomalaistalot ovat kadonneet, ja jäljellä on vain ”kulttuurimaisema”: niittyjä ja vanhoja puita. Uusia datsoja on rakennettu sinne tänne, mutta kylän alueella ei ole mitään palveluja. Jonkinlainen navetta¬rakennelma näyttää hylätyltä.
Kylän pohjoispuolelta kulkee maahan upotettu öljyputki Koiviston satamaan. Kilometri kylän eteläpuolella on bensa-asema, Jappilja-kauppa¬ ja molemmin puolin venäläisten datsoja. Huoltoaseman takana on myös kesken jäänyt elementtikerrostalo.
Joutselän itäpuolella on Suomen tasavallan valtakunnanraja, joka periytyy jo suuriruhtinaskunnan ajalta. Kun ajaa huoltoasemalta kilometrin itään, maantie laskeutuu jokilaaksoon. Rajajoki on laillisen ja laittoman venäläisen asutuksen raja tänäänkin.
[muokkaa] Raivola
Roxino Rostshino
Kannaksen suurimpiin kyliin kuuluva Rostshino on tärkeä paikallisjunaliikenteen asema, teollisuuspaikka ja muutenkin luonnonkaunista seutua. Suomen kaudella Raivola oli Kivennavan suurin kylä, jossa oli teollisuutta, kauppoja, hotelli, kaksi koulua ja paljon muita palveluja.
Kylässä oli kaksi erillistä kotelotehdasta, vesivoimaa käyttävä sähkölaitos sekä sahoja. Kylässä asui jonkin verran venäläisiä, ja heitä varten oli kaunis kreikkalaiskatolinen kirkkonsa.
Raivolan historiassa 1800-luku muodosti paljon harmaita hiuksia Suomen suuriruhtinaskunnan hallinnolle. Jo vuonna 1802 siirrettin Orlovin kuvernementistä 600 maaorjaa Raivolan rautatehtaan työläisiksi.
Kun sitten Karjalan kannas muun Viipurin läänin kanssa palautettiin Suomelle 1812, jäivät nämä venäläiset asumaan Raivolaan, orjina. Alkoi yli sata vuotta kestänyt kiista näiden venäläisten asemasta Suomen alueella.
Lähes sata vuotta vanha aikalaiskirjoitus voisi olla totta myös tämän päivän Karjalassa, vaikka ei välttämättä aidoimmillaan nykyisessä Raivolassa:
”Kun matkustaa Raivolan asemalta koilliseen, kohtaa matkustajan silmää outo näky. Kahden puolen leveätä, kivitettyä viertotietä on toinen toistaan kurjempia hökkeleitä, jotka ovat painumassa melkein maan tasalle. Huomaa heti, että ne ovat venäläisen arkkitehtuurin tuotteita, pyöreistä hirsistä kokoonpantuja, akkunalaudat koristellut isokaarisilla veistoksilla, jotka joskus maailmassa ovat nähtävästi saaneet jonkunlaisen väripeitteenkin, mutta joka nyt on kuitenkin tyystin hävinnyt.”
”Täällä ei voi enää puhua rappeutumisesta, täällä kohtaa silmää suoranainen ränsistyminen, täydellinen häviön tuntu. Ne elävät haamut, jotka repaleissaan täällä liikkuvat, ovat miltei yksinomaan naisia ja lapsia, joukossa joku vanhus, mutta nuorempaa miespuolista väestöä tapaa verrattain vähän.”
”Vielä parikymmentä vuotta sitten oli Raivolan venäläinen kylä sellainen huligaanien temmellyspaikka, että sen läpi pääsi tuskin kertaakaan ilman tuntuvia iskuja ruumiiseensa.”
”Juopottelu, puukotukset, varkaudet, salakuljetus, luvaton viinan myynti, siveet¬tömyys ja muut paheet tulivat jokapäi¬väisiksi ilmiöiksi, joista virastojen arkistot tietävät kertoa lukemattomia tapauksia.”
Erkki Paavolainen: Karjalan Kannaksen kysymyksiä, Otava 1921
Kun Raivolan rautatehdas lopetti toimintansa 1872, joutui yli tuhat henkeä työttömiksi. Se kärjisti Raivolan venäläisten tilannetta.
He eivät halunneet muuttaa Venäjälle, eivät halunneet muuttua suomalaisiksi vaan halusivat erioikeuksia venäläisinä. Tilanne kärjistyi venäläistämisekaudella vuosisadan vaiheessa. Näin Paavolainen: ”Minkä pitemmälle venäläinen sortovalta maassamme kehittyi, sitä röyhkemmäksi kävivät myöskin Raivolan ryssien valitukset ja vaatimukset.”
Vuoden 1918 tapahtumien jälkeen venäläiset kuitenkin alkoivat esiintyä entistä yhteistyöhaluisemmin, ja tilanne alkoi rauhoittua. Talvisodan alussa Raivolassa asui edelleen runsaasti venäläisiä.
Nykyisen kylän pituus rautatieasemalta koilliseen on noin kolme kilometriä. Bensaa (92 ja 95) myydään aseman eteläpuolella. Rautatieasemalla on useita kauppoja ja muutama kahvila.
Keskusta-alue on 1,8 km asemalta koilliseen. Siellä on paljon erilaisia kauppoja sekä torialue ja uusia asuintaloja. Lähellä sijaitsee uusi sinivalkoinen ortodoksikirkko, jossa on paljon kauniita ikoneita, ja saman verran myynnissä.
Kirkon takana sijaitsee Edith Södergranin hautamuistomerkki, joka pystytettiin uudestaan 1960 Onkamojoen rantaan. Wäinö Aaltosen veistämä monumentti pystytettiin ennen sotia, mutta se ehti tuhoutua.
Suomenruotsalainen runoilija Edith Södergran (1892–1923) eli Raivolassa, Pietarissa ja Sveitsin Davosissa, kunnes palasi loppuvuosikseen Raivolaan. Masentunut kirjailija kuoli yksinäisenä ja on haudattuna Onkamojoen rantaan. Iso kivi löytyy päätieltä katsoen uuden kirkon takana, aidan oikealla puolella, kirkon ja sotamuistomerkin välistä. Siihen on kirjoitettu:
Se här är evighetens strand Här brusar strömmen forbi och döden spelar i buskarna sin samma entoniga melodi
Edith Södergran 4.4.1892–24.6.1923 rest av Finlands Svenska Författareförening
Kauniin koivun juurella on myös Totti-patsas, Edithin kissalle omistettu patsas, jonka teksti on vain venäjäksi.
Kirkolta eteenpäin päätietä pitkin noin 300 metriä on Stolovaå (ruokala) ja 400 metrin päässä kauppa ja Karelija-elokuvateatteri. Sen itäpuolella on kookas saha Vimos.
Sen sijaan kirkon länsipuolelta kääntyy risteys mäkeä alas. Siellä on koski ja siihen rakennettuja rakennelmia. Sillalta avautuu mukava järvimaisema Roslivajärvelle. Jatkamalla kohti Raivola-hotellia (katso majoitus), kannattaa huomioida vanha puuhuvila Kuuterselkään kääntyvän risteyksen jälkeen tien vasemmalla puolella.
Raivolan itäpuolella on pitkä rivi entisiä pioneerileirejä ja ainakin yksi edelleen käytössä oleva lastenleiri. Leirejä on viiden kilometrin matkalla, osittain Rosliva-järven rantamilla.
Ainoa varmasti toimiva leiri on Ogonjok, 2 km Karelija-elokuvateatterilta itään. Muita leirejä on yhteensä 10, mutta niin rapistunutta niiden ilme on, että lakkautetun neuvostojärjestelmän pitkään listaan on paljon lisättävää.
[muokkaa] Raivolan lehtikuusimetsä
Merkittävä luonnonnähtävyys on säilynyt tähän päivään saakka. Pietari Suuri halusi kasvattaa lehtikuusia laivanrakennusta varten, mutta siemeniä päästiin kylvämään vasta 1738 keisarinna Annan aikana. Jo lähes 300 vuotta kasvaneita kuusia voi ihailla omaan tahtiin luontopoluilla.
Puiston alueella on penkkejä ja katoksia. Alueella voi liikkua autolla tai kävellen.
[muokkaa] Koillinen Kivennapa
Kivennavan kirkolta Raudun suuntaan kulkee osittain huonokuntoinen hiekkatie. Reitti on suhteellisen mielen¬kiintoinen.
[muokkaa] Ahjärvi
Ol¡waniki, Qernåbskoe Olshaniki, Tsernjavskoje
Kivennavan kirkolta koilliseen sijainnut Ahjärvi sijaitsi samannimisen järven ympärillä. Laajan kylän alueella asui noin 500 asukasta, ja siellä oli yli sata taloa sekä niiden pihapiirit. Kylässä oli kansakoulu ja kauppa.
Nykyinen laaja kyläkokonaisuus koostuu nykyään keskikokoisesta Olshanikin kylästä ja datsoista koostuvasta hyvin hiljaisesta ja pienestä Tsernjavskojen kylästä Ahjärven pohjoispuolella.
Palvelut ovat Olshanikissä: kylän keskus on muutamasta tiilitalosta koostuvat rakennukset: siellä on pari kauppaa. Kylän eteläpuolella Kivennavan suuntaan on kookas neuvostoaikainen sotamuistomerkki.
Tsernjakovskojeen on hotellin luota 500 metriä asfalttia ja 500 metriä hiekkatietä, kunnes tie kääntyy oikealle. Se on erittäin huonokuntoinen hiekkatie, ja ainoa syy ajaa tänne on idyllinen karjalainen maalaismaisema, jossa kesäisin voi nähdä lampaita laitumella.
[muokkaa] Riihisyrjä
Krasnoznamenka Krasnoznamenka
Syrjäinen pikkukylä on säilyttänyt suomalaisen kulttuurimaisemansa: laajojen niittyjen keskellä on satunnaisia rakennuksia. Muutama talo on suomalaiskaudelta: muutama ulkorakennus ja yksi päärakennus, niiden ohella puoli tusinaa venäläisten datshaa.
Vuottaa==
Kirovskoe Kirovskoje
Vuottaa oli Suomen kaudella 250 asukkaan kylä, jossa oli koulurakennus, mylly, vapaapalokunnan talo sekä kauppa – ei enää. Nykyään komea puuton mäki hallitsee kylämaisemaa – mäellä on venäläinen rakennus. Kilometrin pituinen kylänraitti on hiekkatietä, ja siellä on venäläisten vanhempia taloja. Kylä on asuttu, mutta siellä ei ole mitään palveluja. Muutama uusi datsa ylläpitää kylää maailmankartalla.
Jos ajelet tällä suunnalla, kannattaa huomioida entisten Kauksamon ja Miettilän kylien niityt Vuottaan pohjoispuolella: selkeä kulttuurimaisema ilman rakennuksia.
Kauksamossa oli 41 taloa, kauppa, koulu ja kirjasto. Miettilä oli noin puolet pienempi kylä. Vuottaasta 10 km pohjoiseen on Lipolan kylän risteys, jossa on pieni muistomerkki 10 metriä risteyksestä Raudun suuntaan. Lipola oli Kivennavan suurimpia kyliä, jossa oli 1939 noin 300 asukasta. Lipolan peltoja on viljelty 2000-luvulla vaan ei joka vuosi, mutta siellä ei ole asutusta.
[muokkaa] Siiranmäki
Jatkosodan lopussa käytiin kiivaita taisteluja Siiranmäen maisemissa. Kun Neuvostoliitto oli aloittanut amerikkalaisilla aseilla suurhyökkäyksen, Siiranmäellä tapeltiin kaksi päivää 14.–15. kesäkuuta 1944.
Historia toisti itseään. Siiranmäen aluetta on aina kutsuttu ”riitamaaksi”, koska sen omistuksesta ovat Ruotsi ja Venäjä (tai Novgorod) tapelleet satoja vuosia. Syynä on ollut alueen hedelmällinen maaperä.
Sitä suuremmalla syyllä täytyy ihmetellä nykytilannetta. Siiranmäki ja sen naapurikylät Suurselkälä etelässä ja Vehmainen idässä ovat tyhjiä, autioita niittyjä, joilla ei ole enää yhtään asukasta eikä rakennusta. Oliko kaikki turhaa? Oli.
Neuvostoliitto tuhosi elinvoimaisia kyliä, suoritti etnisen puhdistuksen, eristi suomalaisten kotiseudut piikkilanka-aidalla ja vahvisti suomalaisten perinteistä ryssänvihaa. Ja jätti kaiken tyhjäksi.
Siiranmäestä tuhottiin 18 perheen kodit ja omaisuus, Suurselkälästä 24 perheen asuinseutu ja Vehmaisista puhdistettiin etnisesti 54 suomalaista perhettä.
Nyt Siiranmaan alueella on enää jäänteitä vanhoista puolustusasemista. Niitä löytyy eniten kulkemalla Vehmaisten kylän suuntaan: Aja ensin betonitietä Suurselkälän kylään, jossa on X-risteys peltoaukeaman keskellä. Käänny pohjoiseen ylämäkeen. Kun tie kääntyy oikealle, se kulkee Vehmaisten suuntaan. Tien molemmin puolin on ennen Vehmaista erilaisia puolustusasemien jäänteitä. Eräässä näistä, hiekkakuoppaa vastapäätä tien oikealla puolella, lukee ”sirpaleen kestävä”.
Alueen korkeimmalle paikalle pystytettiin kesäkuussa 2004 sotamuistomerkki.
[muokkaa] Itäinen Kivennapa
Hyväkuntoinen asfalttitie seuraa vanhaa rajaa ja kulkee kuuden tien risteyksestä (Lintulan eteläpuolella) vanhalle rajalle Inkerinmaan Lempaalan suuntaan. Useimmat suomalaiskauden kylät on tältä seudulta hylätty ja tyhjennetty.
[muokkaa] Seppälä
Podgornoe Podgornoje
Siesjärven pohjoispuolella sijainnut Seppälä oli pieni kylä, jossa oli kauppa ja koulu. Nykyään kylässä toimii edelleen aitojen takana pieni sotilaskylä ja kanafarmi, jonka nimi on ”hallituksen kollektiivifarmi Ilitshova”. Nimi viittaa vallankumoussankari Leniniin. Kylässä on joitakin parikerroksisia kerrostaloja ja kaksi kauppaa. Suomalaisista taloista emme nähneet merkkejä.
[muokkaa] Riihiö
Lesnoe Lesnoje
Pikkuinen rajakylä Suomen kaudella koostui vain kolmesta talosta, joihin kuuluvat metsänvartijan ja rajavartioston talot. Nykyään kylässä on säilynyt yksi suomalainen päärakennus ja yksi ulkorakennus. Yhteensä siellä on kolme päärakennusta.
Kylässä ei ole mitään palveluja. Siellä käyminen on kuitenkin kokemus: syrjäinen, vanhan rajan tuntumassa oleva unohdettu kolkka, jossa voi aistia koko Karjala-kysymyksen järjettömyyden. Miksi kaikki vaiva, miksi kaikki sotien uhrit? Kuka tästä kaikesta hyötyi?
[muokkaa] Ristikivi
Suomen ja Neuvostoliiton välinen Tarton rauhan raja (1920) on merkitty maastoon. Tosin ei sillä nimellä. Samalla paikalla oli jo 1323 määritelty Pähkinäsaaren rauhan raja. Venäjä ei vieläkään tunnusta 1812 määriteltyä ja 1920 vahvistettua Venäjän länsirajaa – Ruotsin kanssa tehdyn rajan Venäjä tunnustaa.
Riihiön risteyksestä 1,3 km itään on venäläinen sotamuistomerkki, jossa on kolmen upseerin nimet. He kuolivat tässä kesäkuussa 1944.
Riihiön risteyksestä 2,7 km itään on vanha raja, joka on poikkeuksellisesti merkitty. Pienessä tienviitassa lukee Ristikivi 1323. Oikealla on kapea polku, joka seuraa yhä erottuvaa vanhaa rajalinjaa.
Kiveen on kirjoitettu vain venäjäksi: ”Suuren Novgorodin ja Ruotsin ensimmäinen rajalinja 1323”, mutta mitään mainintaa Neuvostoliiton ja Suomen ensimmäisestä rajalinjasta ei kivessä ole, vaikka tähän sovittiin venäläisten kanssa raja vuonna 1920, sen jälkeen kun venäläiset olivat tunnustaneet Suomen itsenäisyyden.
