KONEVITSA
WikiKarelia
KONEVITSA
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Yleistä Konevitsasta
Konevec, Konevets
Konevitsan ortodoksiluostari on erikoinen kokemus Laatokassa. Sitä ei voi verrata Valamoon missään suhteessa – molemmat on nähtävä! Konevitsalla on erityisen dramaattinen historia, joka on välillä kadonnut kokonaan – neuvostodiktatuurin aikana se oli salainen torpedotukikohta.
Talvisota pakotti munkit evakkoon Keiteleelle, mutta Neuvostoliiton aikana luostari raiskattiin niin pahasti, että luostarin kunnostustöiden aikana on usko ollut koetuksella.
Aikakirjat tietävät, että Arseni saapui 1393 saarelle. Tulipalojen, sotien ja kommunismin tuhovoiman jälkeen luostari perustettiin kolmannen kerran 1991, jolloin luostariin saapui arkkimandriitta Nazar, perässään munkkeja, uudelleenrakentajia ja turisteja.
Konevitsa ei ole yhtä luonnonkaunis saari kuin Valamo, mutta se tuntuu luonnonoloiltaan hauraammalta, jopa sympaattisemmalta. Saaren pinta-ala on 11 km2 – pituutta sillä on viisi kilometriä, leveyttä parhaimmillaan kolme kilometriä. Saari on melkein kauttaaltaan tasaisen matalaa mäntymetsää. Etelärannalla on huikeita hiekkarantoja.
Pääluostarilta alkavan puiden reunustaman kujan päässä on Pyhävuori, jonka korkeus ulottuu noin 25 metriin Laatokan pinnasta.
Konevitsa kuului Suomen kaudella Pyhäjärven kuntaan, nykyään se on hallinnollisesti osa Priozerskin (Käkisalmen) kaupunkia. Konevitsa ei ole perinteinen turistikohde vaan vereslihalla kunnostettava luostari ja kulttuuriperintö. Saarella voi yöpyä ja syödä, mutta eri säännöillä kuin muilla kirjan esittelemillä alueilla. Konevitsaan kannattaa mennä nyt, kun sitä kunnostetaan, ja uudestaan myöhemmin, kun se on noussut tukeville jaloille.
[muokkaa] Konevitsan historia
Konevitsan luostarin perustaja oli Arseni (Konevitsalainen), joka syntyi 1300-luvulla Novgorodin seudulla. Hänestä tuli Lisja Goran luostarin munkki – Kreikan Athos-vuorelta lähteneen askeettisen hesykastisen liikkeen jäsen. Arseni teki pyhiinvaellusmatkan Kreikkaan, jossa viipyi kolme vuotta.
Palatessaan Laatokalle Arsenilla oli mukanaan Athoksen luostarin siunaus, Jumalansynnyttäjän ikoni ja Athos-vuoren luostarisääntö sekä Novgorodin arkkipiispan siunaus. Arseni purjehti aluksi Valamoon ja saapui sitten Konevitsan saarelle. Aluksi Arseni karsasti Konevitsan saarta, mutta voimakas aallokko ajoi veneen uudestaan Konevitsan saareen, mitä Arseni piti Jumalan merkkinä. Konevitsan luostari oli perustettu.
Aluksi Arseni rakensi majansa kukkulalle mutta siirsi sen Piispanlahteen, jossa luostari ehti toimia 25 vuotta. Nykyiselle paikalle rakennettu kirkko kasvatti ympärilleen kukoistavan luostarialueen, mutta se tuhoutui tulipalossa 1553 – kaksi kirkkoa, ikonit, kirjat ja muu omaisuus lensi tuhkana taivaan tuuliin.
Saman vuosisadan lopulla ruotsalaiset ulottivat sotaretkensä Konevitsaan asti. Munkit pakenivat 1580 Derevjavitsan luostariin Novgorodiin. Konevitsan kirkon kivistä rakennettiin ruotsalaiseen Käkisalmeen linnoitusta ja luterilaista kirkkoa.
Täyssinän rauha 1595 antoi Konevitsan venäläisille ortodokseille, ja munkit pääsivät palaamaan saarelle. Kaikki alettiin alusta, mutta ruotsalaiset ajoivat munkit pakosalle taas 1610 – tällä kertaa Tihvinän luostariin.
Kesti yli sata vuotta ennen kuin Konevitsa perustettiin jälleen kerran. Tällä kertaa asialla oli itse Pietari Suuri, joka oli valloittanut Karjalaa ja muuta Suomea Ruotsilta. Vuonna 1719 valmistui puukirkko, joka pyhitettiin Nikolaukselle. Samalla vuosisadalla rakennettiin uusi kirkko lähinnä Pietarista tulleilla lahjoitusvaroilla.
Katariina II:n (hallitsi 1762–96) aikana Konevitsasta tuli itsenäinen luostari samalla, kun monet muut luostarit lakkautettiin kokonaan. Konevitsan luostarin hengellistä elämää koordinoi Adrian, jonka aikana rakennettiin Kasanin Jumalanäidin ikonille pyhitetty skiitta – erakkojen käyttöön rakennettu luostarin sivukirkko.
Vuosisadan vaihteessa, kun Konevitsa oli saanut ihmeitätekevän ikoninsa Derevjanitsan luostarista, alkoi Konevitsan kukoistuskausi, joka jatkui aina vuoteen 1939 – talvisotaan – saakka. Nykyinen kirkko perustettiin 1802, mutta sitä, ja kirkon ympärille kasvavaa luostarikehää rakennettiin vuosikymmenien ajan.
Matkailuvirrat saarelle alkoivat 1842, kun höyrylaivat alkoivat tuoda turisteja asumaan saaren puiseen hotellirakennukseen. 1800-luvun loppupuolella luostarista kehittyi koko suomalaisen Karjalan ortodoksisuuden keskus, mutta suomalaisuusaate aiheutti myös ongelmia luostarille: häiriköivät sen ajan ”tuulipukuturistit” eivät piitanneet luostarin arvokkaasta ilmapiiristä.
Viipurin kuvernööri salli 1912 vain ortodokseille pääsyn Konevitsaan ja Valamoon – muut joutuivat anomaan erityislupaa luostarin johdolta.
Suomen itsenäistyttyä Konevitsan asema osana Suomea ja suomalaista ortodoksikirkkoa vakiintui vuoteen 1921 mennessä, jolloin munkit johtajineen vannoivat uskollisuudenvalan Suomen hallitukselle, ja kirkko liittyi Konstantinopolin patriarkaattiin.
Itsenäisessä Suomessa Konevitsalle kehittyi vauras asema pappismunkki Mavrikin johdolla. Tämä oli palvellut Mannerheimin lähettinä ja kersanttina. Mannerheim kävi saarella tapaamassa vanhaa kaveriaan Mavrikia, joka vuokrasi suuren kivihotellin Suomen armeijan rannikkotykistön kolmannen patterin esikunnaksi. Myös saaren muihin osiin asettui armeijan sotilaita.
Konevitsan luostari tyhjeni aluksi kahden ja puolen tunnin varoitusajalla talvisodan toiseksi viimeisenä päivänä. Saarelle jäi 8000 kirjaa, kaikki ikonostaasit ja osa kirkonkelloista. Kun osa munkeista palasi rauhan ajaksi luostariin, neuvostosotilaat olivat tuhonneet melkein kaikki ikonit ja paiskoneet kirjoja hujan hajan.
Neuvostoliitto lisäsi saaren pommituksia syyskuussa 1942, jolloin melkein kaikki munkit pakenivat Keiteleen Hiekan tilalle Pohjois- Savoon. Vuonna 1956 munkit siirtyivät Uuteen Valamoon Heinävedelle, missä Konevitsan luostari sulautui Valamoon ja tavallaan lakkasi olemasta.
Sillä välin Konevitsan saaresta tehtiin Neuvostoliiton sotilastukikohtaa, jota ei virallisesti ollut olemassa. Kirkosta tuli ammusvarasto, skiitoissa säilytettiin torpedoja. Tukikohta oli varsinaisesti torpedojen ja niiden moottoreiden koeasema, koska laaja Laatokan vesialue mahdollisti niiden testaamisen. Saaren eteläpuolella Laatokan pohjassa kerrotaan yhä olevan suuret määrät uponneita laivanraatoja.
Neuvostodiktatuurissa rakennukset jäivät pystyyn, mutta eivät ennalleen: kirkolliset esineet hävitettiin, ikkunoita muurattiin umpeen ja maalaukset peitettiin maalilla. Kun Konevitsa jälleen vihittiin luostarikäyttöön 1991, edessä oli toivoton tehtävä.
Kymmenessä vuodessa kirkot ja skiitat on palautettu taas Jumalan huoneiksi, maalaukset ja ikonit ovat oikeilla paikoillaan, rakennuksia on korjailtu, munkit ja vieraat ovat palanneet.
Suomalaiset ovat sankoin joukoin osallistuneet luostarisaaren kunnostustöihin, sekä rahoittajina, tavaran ja materiaalien lahjoittajina että itse työntekijöinä. Suhteellisen vähäiset matkailijamäärät saavat nousevaan luostariin lisäpotkua ja julkisuusarvoa samalla kun seinät, katot ja ikkunat restauroidaan siihen loistoon, joka Konevitsalla kerran oli.
Kaikesta kunnostuksesta huolimatta löysimme vielä äskettäin Konevitsan skiitan eteläpuolelta skandaalin ainekset: puulaatikkoon pakattuja torpedoja – pommit sisällä – muun neuvostoromun keskellä.
[muokkaa] Pääluostari
Konevitsan päänähtävyys on luostarin pääkirkko ja sitä ympäröivä luostarikehä. Tunnelma luostarin sisäpihalla on käsin kosketeltava, ja tutustuminen itse kirkkoon käy seikkailusta.
Kirkon ylätemppeli on 34 metriä korkea, valoisa mutta surullisen rapistunut. Maalauksia on paljon, ja ne olivat Neuvostoliiton jäljiltä paremmassa kunnossa kuin Valamon yläkirkon seinämaalaukset.
Alakirkko on sen sijaan käytössä ja täysin kunnostettu. Alakirkon kuuluisin ikoni on Ihmeitätekevä Ikoni, joka sijaitsee Uudessa Valamossa Heinävedellä. Konevitsan kirkossa on siitä kopio – se on kaksipuolinen ikoni, jonka molemmin puolin on kuva. Toisella puolella on Pyhän Äidin Ikoni ja takapuolella Käsin Tekemätön Jumalan kuva.
Pääluostarin keskellä oleva pääkirkko valmistui 1804. Tiilirakenteinen länsipuolen laajennus rakennettiin 1860–70. Suomalaiset kunnostivat luostarin 1920-luvulla, mutta sotien jälkeen siitä tuli ateistisen Neuvostoliiton ihanteiden mukaisesti asevarasto.
Kirkkoa ympäröivä luostarikehä rakennettiin pala palalta 1800-luvun alkupuolella. Koillisesta tornista tuli Arseni Konevitsalaisen kirkko 1849, ja 1934 Pyhän Nikolauksen kirkkoon perustettiin museo. Nyt 2000-luvulla on valmistunut pääkirkon ”sipulien” maalaustyöt, ulkoseiniä on kunnostettu vuoden 2003 aikana.
Pääluostari sijaitsee aivan satamalaiturin lähellä. Kartalla nro 1.
[muokkaa] Pääluostarin ympäristö
Pääluostarin muurien ympärillä on paljon rakennuksia. Laiturilta tultaessa pääluostarin vasemmalla puolella on kookas kivihotelli, jonka suunnitteli arkkitehti Ivan Slupsi jo 1860 hotelliksi. Hotellirakennus palveli 1930-luvun suomalaisen patteriston esikunnan ja henkilökunnan käytössä.
Talvisodan jälkeen neuvostomiehitys lähes tuhosi hotellirakennuksen: kun suomalaiset palasivat 1941 saarelle, löytyi hotellin sisältä runsaasti räjähdysainetta. Hotellin takana on pieni hirsinen kaupparakennus.
Pääluostarin oikealla puolella on vanha puuhotelli, joka rakennettiin 1840. Sen vieressä rannassa on punaisista tiilistä rakennettu sauna, joka rakennettiin alun perin 1830-luvulla.
Pääluostarin takana on kentän ympärillä useita rakennuksia. Luostarin kaakkoisnurkassa on vanha hautausmaa-alue, joka oli Neuvostoliiton aikana parkkialue ja urheilukenttä. Se perustettiin jo 1762. Muuri rakennettiin 1870-luvulla. Entisen hautausmaan vieressä on asuinkäytössä ollut tiilirakennus, joka nousi vuonna 1874.
Kentän keskellä on neuvostoaikainen sotamuistomerkki, joka tyypillisesti unohtaa talvisodan ja muistaa vain 1941–45 tapahtumat. Kentän pohjoispuolella on navettarakennus Karjahovi, jonka katto on kadonnut ja seinät ovat pelkkiä kulisseja. Vanha hirsirakenteinen talli on myös huonossa kunnossa.
Kentän tärkein nähtävyys on näyttävä puiden reunustama kuja kohti skiittaa, ja sen oikealla puolella näkyvä värikäs rukoushuone.
[muokkaa] Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen rukoushuone
Pääluostarin ja skiitan välisen puukujan varrella on värikäs rukoushuone. Se on maalattu suomalaisin maalein, mutta itse rakennus on vuodelta 1895 ja se edustaa venäläistä kansallisromantiikkaa parhaimmillaan.
Rukoushuone sijaitsee puukujan varrella. Kartalla nro 2.
[muokkaa] Kasanin jumalanäidin ikonin skiitta
Pitkän puukujan päässä on tämä luostarin haaraosasto eli skiitta. Sen kunnostustyöt alkoivat valmistua vuoden 2003 loppupuolella. Vuodesta 1944 lähtien se oli toiminut neuvostoarmeijan käytössä. Skiitta valmistui 1798. Skiitassa on uudet kiiltävät ristit, kauniisti maalatut seinät ja koristeelliset sisätilat.
Eksoottinen muuri ja vanhat puut tekevät koko alueesta idyllisen. Skiitan Puukujaa pitkin skiitalle eteläpuolelle on 1990-luvun lopulla valmistunut suomalaisten rahoittama entisen kappelirakennuksen kopio. Kappeli sijaitsi pitkään ranta-alueelle ennen sen siirtämistä alkuperäiselle paikalleen.
Skiitalle pääsee viivasuoraa puukujaa pitkin pääluostarin takaportin kautta ja pääluostarin takaa. Kartalla nro 3.
[muokkaa] Hevoskivi
Kävelymatka skiitalta hevoskivelle on puolet kohteen viehätyksestä. Polku alkaa skiitan vasemmalta (pohjois)puolelta ja laskee jyrkästi ennen hevoskivelle saapumista. Hevoskivi on valtava 9 x 6 metrin kokoinen, neljä metriä korkea siirtolohkare, jonka päälle on rakennettiin 1815 puusta portaiden päähän rukoushuone.
Kappelin ovat 1992–93 suomalaiset kunnostaneet ja maalanneet sisältä. Hevoskiven arvoa lisää legenda, jonka mukaan itse Arseni ajoi kiven luota pakanalliset papit pois. Kun Arseni pirskotti pyhää vettä kivelle, sen sisuksista nousi mustia korppeja jotka pahasti rääkyen lentää liihottivat Laatokan yli Sortanlahteen.
Hevoskivelle pääsee skiitan luota kapeaa polkua pitkin tai suoraan navetan ja hevostallin välistä hiekkatietä pitkin.
[muokkaa] Konevitsan skiitta
Miellyttävä kävelyretki saaren etelälaitaa vie hyvin säilyneen skiitan luokse. Se sai vuonna 2003 takaisin kirkollisen muotonsa.
Skiittaan kuljetaan punalaivaston portin läpi. Neuvostoaikana skiitasta tehtiin torpedovarasto, ja skiitan rakenteisiin tehtiin paljon muutoksia. Kattoon oli kiinnitetty teräspalkkeja ja ulko-ovia on suurennettu niin, että raskaita pommeja voi siirrellä. Viereisessä rakennuksessa oli arkistolaatikoita.
Skiitassa oli neuvostoaikaisia kylttejä mutta myös uusia luostarin tuomia kulttiesineitä. Vuonna 2003 skiittaan tehtiin ortodoksiseen perinteeseen kuuluvia kaari-ikkunoita ja koko sisäpuoli siistittiin ja maalattiin valkoiseksi. Sen jälkeen kirkkohallin koristelu pääsi vauhtiin.
Järkyttävin näkymä paljastuu noin 300 metriä skiitasta etelään entisellä Eteläpatterin kasarmialueella. Siellä on säilynyt suomalaiskauden Eteläpatterin upseerirakennus, joka oli vielä 2000-luvun alussa hylätty mutta 2003 kunnostettuna otettu jonkinlaiseen käyttöön.
Sen eteläpuolella on kookas sähköaggregaattiauto, kaksi ruostunutta bussinrunkoa, muita sähkökojeita ja kymmeniä kokonaisia tai hajotettuja torpedoja. Osa niistä on edelleen isoissa puulaatikoissa siten, että laatikoiden raoista pilkahtaa tappavien joukkotuhoaseiden osia.
Saaren eteläkärjessä avautuu ruostuneiden metallinkappaleiden ja betoniputkien ohi kaunis järvimaisema Laatokalle.
Myös itäinen niemi on ollut sekä Suo¬men että Neuvostoliiton aikana sotilaallisessa käytössä. Suomen ajan patteriston runkoja on käytetty neuvostoaikaisten rakenteiden pohjina.
Konevitsan skiitta sijaitsee polun päässä saaren eteläosassa.
[muokkaa] Pohjoinen
Konevitsan saaren pohjoiskärjen mielikuvitukseton nimi oli Suomen kaudella patteriston käytössä. Neuvostoaikana sinne rakennettiin tutkimusasema, ja siellä on runsaasti venäläisten rakennelmia, laivojen romua ja suomalaisen patteriston kivijalkoja ja muita jäänteitä.
Konevitsan pohjoiskärkeen on matkaa noin 5 km Hevoskiven ohi kulkevaa tietä pitkin.
