Kanonisoitu paradoksi
WikiKarelia
[muokkaa] Sotasyyllisyystuomiot paradoksin huippu?
Totuuden paradoksi -käsitettä voidaan kehittää edelleen, jotta kyettäisiin jotenkin ymmärtämään poliittista käyttäytymistä. Sanapari kanonisoitu paradoksi kuvannee hyvin niitä tapahtumia, joissa kanonisoitua totuutta pidetään väkisin voimassa riippumatta siitä, kuinka järjenvastainen tilanne syntyy.
Ehkä pahin kanonisoidun totuuden ja paradoksin esimerkki on ns. sotasyyllisyystuomioiden seuraukset. Meille yhä edelleen vakuutetaan kirkkain otsin, etteivät tuomitut menettäneet mitään, eivät ainakaan kunniaansa. Normaalisti sellaista ei voi menettää, mitä ei ole. Tuomituilla oli kuitenkin hyvin korkealle arvostettu kunnia ja asema. He olivat esikuvia ja niitä ihmisiä, jotka pelastivat maan.
Tämä valtakunta kiitti heitä tuomitsemalla heidät perustuslain vastaisen lain avulla pitkiin vankeusrangaistuksiin. Ja nyt suuri joukko politiikkoja ja tiedemiehiä väittää, etteivät he menettäneet mitään. He menettivät, heidän jälkeläisensä menettivät. Koko Suomi menetti, koska koko Suomi syyllistettiin sotaan.
Joka epäilee menetyksen olemassaoloa, voi itse kokeilla pitkällä vankeusrangaistuksella, asemasta luopumisella ja maailmalla sotarikollisena häpeään joutumisena.
Syyllisyys on yhä voimassa Pariisin rauhansopimuksen ingressissä ja rauhansopimuksesta tehdyssä laissa. Vaikka tiedemaailma on selvästi todistanut, ettei Suomi aloittanut sotia tai ollut niihin syyllinen, on kanonisoitu totuus pysynyt tähän asti voimassa. Elämme nyt muutoksen aikaa, jolloin tämäkin järjetön kanonisoitu paradoksi on syytä korjata perusteellisesti.
Aika erikoinen vastakkainasetelma syntyy siitä, että nyt ns. Tiitisen listalla olevien henkilöiden kunniasta ja oikeuksista ollaan erittäin huolestuneita, vaikka kyse on vain listan julkaisemisesta. Ei sellainen tuntunut vielä vähän aikaa sitten vaivaavan, kun tohtori Alpo Rusi yritettiin uhrata kerettiläisenä ja vakoojana roviolla. Ei valtiojohtomme ole ns. sotasyyllisten ja asekätkijöiden aidosta kunnianpalautuksestakaan huolta kantanut.
On siinä se ero että Alpo Rusi jäi kiinni vakoilusta, syyteoikeus vain oli ehtinyt vanhentua, joten Rusia ei saatu rikosoikeudelliseen vastuuseen teoistaan. Ns. Tiitisen listan henkilöitä ei ole syytetty, eikä edes epäilty mistään laittomasta.
[muokkaa] Sotakorvausten siunauksellisuus –paradoksi
Yksi parhaimmista – tai pahimmista – kanonisoidun totuuden esimerkeistä on yhä vallalla pidetty käsitys sotakorvausten siunauksellisuudesta. Sotakorvaukset olisivat nyky-yhteiskunnan rasitteena noin 60 mrd. euroa. Ne jouduttiin maksamaan tilanteessa, jossa Suomen kyky jatkaa teollista ja kaupallista toimintaansa oli muutoinkin äärimmäisen tiukalla.
Hyökkäjävaltiolle annetut lahjoitukset entisestään murensivat teollista ja logistista kykyämme ja veivät erittäin kipeästi kaivattua materiaalia, kapasiteettia ja työvoimaa lukuisilta teollisuuden aloilta.
Miten tällaiset vastikkeettomat korvaukset olisivat voineet olla siunauksellisempia kuin 60 mrd. nyky-euron käyttäminen oman teollisuuden, kaupan ja logistiikan kehittämiseen ja vientimarkkinoinnin vahvistamiseen? Tarvitaan vähintään fakiiri todistamaan sellainen paradoksi.
Saivathan siinä tilanteessa jotkut yritykset suuriakin voittoja ja ihmiset työtä. Ja jouduttiin selkä seinää vasten kehittämään toimintaa. Mutta oliko se teollisuuden kehittäminen juuri sitä olennaisinta ja tärkeintä aluetta, johon voimavarat olisi pitänyt sijoittaa? Ei ollut, vaan se oli Neuvostoliiton näkökulmasta heille tarpeellisia tuotteita. Vastaavat tai aivan olennaisesti pienemmät rahat olisivat riittäneet monin verroin siunauksellisempaan toimintaan. Tämä tuli myöhempinä vuosikymmeninä karvaasti ilmi.
Miksi vieraalle maalle lahjoituksen siunauksellisuudesta sitten puhutaan? Senkö vuoksi olemme saaneet elää rauhan vuosia? Varmaankin tunnollinen lahjoitusten toteuttaminen heikensi Stalinin halua keskeyttää toimitukset, koska hänen maansa kipeästi tarvitsi niitä omaan kehittämiseensä. Voidaan hyvin jälkikäteen kysyä, mitä Neuvostoliitto olisi omilla raunioillaan kyennyt tekemään, jos Suomi ei olisi näitä kohtuuttomia pakkomaksuja toteuttanut. Sillä tuskin oli kykyä tai intoa uuden sodan aloittamiseen.
Riippumatta siitä mielipiteestä, mikä kullakin on sotakorvausten vaikutuksesta rauhaan, luulisi jo puheiden sotakorvausten siunauksellisuudesta järjettömänä ajatusrakennelmana hävinneen kokonaan. Kanonisoitu totuus ei kuitenkaan niin vähällä häviä.
[muokkaa] Karjalan palautusneuvotteluviestit –paradoksi
Kanonisoitu paradoksi on syntynyt nyt myös 1990-luvun alun viesteistä, lähettivätkö Neuvostoliitto tai Venäjä Suomelle viestejä Karjalan palauttamiseen liittyvästä neuvotteluhalukkuudestaan. Kanonisoitu totuus on entisen presidentin ja ulkoministerin suulla hakattu kallioon – ei saatu asiallisia viestejä, työryhmiä ei perustettu.
Paradoksin tasoisen kömmähdyksen synnyttää se, että nämä selkeät diplomaattiviestit nyt täydellisesti dementoidaan. Kun kanonisoitua totuutta ei haluta murtaa, on väärästä tiedosta pidettävä kynsin hampain kiinni ja vain toivottava, että media ja kansa ovat niin tyhmiä, että uskovat vakuuttelun tai vaikenemisen. Eivät ole, eivät usko. Eivät ehkä uskoneet aikaisemminkaan, mutta silloin oli epäkohteliasta ja ei-soveliasta epäillä ainakaan ääneen, sehän olisi ollut neuvostovastaista.
[muokkaa] Pankkikriisin järkyttävä kanonisaatio
Kokonaan oman, valtavan mittavan kanonisoidun totuuden ja paradoksien ongelmaryppään tuo esille ns. pankkikriisi, joka alkoi jo 1980-luvun loppupuolella. Sen aikana pankit tekivät käsittämättömiä lainvastaisuuksia, oikeuslaitos ei toimittanut tehtäväänsä, valtion ylin johto ilmeisesti veti täysin väärää ja perustuslain vastaista roolia. 40 000 yritystä likdvidoitiin, 400 000 ihmistä sysättiin B-luokkaan ja 14 000 henkilöä ajettiin itsemurhaan, koska he eivät enää kestäneet.
Pelastettiinhan sillä muutama pankki konkurssilta ja siirrettiin suomalaisen keskiluokan omaisuus pankki- ja valtionjohton väärien päätösten maksajiksi. Tätä kokonaisuutta voitaisiin kutsua kotimaiseksi kanonisoiduksi tragediaksi.
Mutta onko sitä yksikään laillisuusvalvonnan elin selvittämässä tai purkamassa? Oikeuskansleria myöten on keskitytty kanonisoidun totuuden ylläpitämiseen aito totuus ja ”musikat” eli kansalaiset, yrittäjät ja uhrit unohtaen. Vain kirkon Katakombi-projekti ehti paneutua asiaan, mutta ei taida paneutua enää?
[muokkaa] Onko esivalta aina oikeassa?
Olemme pääosaltaan luterilaisen opetuksen lapsia. Sen yksi lähtökohta ja syvä viisaus on esivallan kunnioitus. Raamatussa Paavali opettaa, että kaikki esivalta on Jumalan antamaa (Room. 13). Jo Vanhassa Testamentissa tulee esille, että kuninkuus on Jumalan antamaa (Daniel 2:21).
Näitä syviä viisauden ajatuksia totuuden kanonisoijat ovat käyttäneet omaksi hyväkseen. Meidän tulee kunnioittaa, pelätä ja totella esivaltaa, joten poliittisen johdon päätökset ovat aina oikeat. Jos ne eivät olisi oikeita, sääntö numero 1 on kuitenkin voimassa eli niitä tulee pitää totuutena ja oikeina.
Oliko julma Nero toimissaan oikeuden asialla Paavalin aikana? Entä Dareios heitettäessään Danielin leijonien luolaan? Eivät olleet. Danielin tapaus on muutoinkin elävä esimerkki poliittisen juonittelun mestaroinnista.
Eivät tämänkään päivän tai 1990-luvun alun poliittiset johtajamme aina olleet oikeassa. Taitaa olla siten, että kaikki ne ”totuudet”, joille on annettu vahva kanonisoidun totuuden muoto, ovatkin enemmän tai vähemmän valheita. Inhimilliset heikkoudet eivät siten ole poliittiselle eliitille vieraita, kenties monta kertaa hyvinkin läheisiä.
Vaikka meidän tulee rakentavan kriittisesti suhtautua meille esitettyihin totuuksiin ja tutkia niiden kestävyyttä, ei se oikeuta kansalaisia lopettamaan esivallan kunnioitusta. Esivalta on meille tarpeellinen, suorastaan välttämätön. Se on ottanut huolehtiakseen keskinäisen sopimuksen perusteella meidän perusturvallisuudestamme ja elämisen edellytysten luomisesta ja ylläpitämisestä. Se on kunnioitettava tehtävä. Raamatun ja Martin Luther Kingin mukaan se on palvelutehtävä, mikä tahtoo yhteiskunnan palvelijoilta unohtua.
[muokkaa] Kanonisoivat pahat papit
Kaikissa järjestelmissä on ”pahoja pappeja”, jotka ajavat omaa etuaan, pelkäävät oman asemansa ja esivalta-aseman tuomien etuoikeuksien menettämistä. Tai ahneus vie voiton. Politiikko pelkää ennen kaikkea valta-asemansa menettämistä. Sehän on yhteiskunnallisen kunnioituksen lähde ja ihan mukava tulolähde. On ikävä, että nämä pahat papit syövät näihin yhteiskunnallisesti tärkeisiin tehtäviin liittyvää kunnioitusta ja arvonantoa, jotka ovat välttämättömiä tehtävien hoidon kannalta.
Voidaan kysyä, onko ylimmän vallankäyttöinstituution arvon mukaista salata esim. toukokuun 1992 oikeuspoliittisen seminaarin asiakirjat, ettei niitä kansalainen voi käyttää esim. omaan puolustautumiseensa oikeudessa? Salaus- ja vaikenemisesimerkkejä on lukuisia. Niillä pyritään kanonisoitu totuus pitämään voimassa. Kun tieto salataan, on asioiden oikea laita vaikea näyttää todeksi.
Länsimainen demokratia on sekä erittäin vahva että heikko instituutio. Periaatteessa sillä on käytettävissä kaikki keinot pahojen pappien tekojen suitsimiseksi ja totuuden esille tuomiseksi. Sen vahvuus on kuitenkin sen heikkous, sillä taitava manipuloija ja riittävän röyhkeä oman edun tavoittelija voi pitkänkin aikaa pysyä vallassa, vaikka hänen omat eväänsä ovat heikot.
Tällöin voidaan sanoa, että kansa saa sen, mitä ansaitsee – miksei paremmin katsonut eteensä. Demokratia kuitenkin jossain vaiheessa korjaa tällaiset virheensä. Demokratiassa on siten aina lailliset ja yhdessä sovitut keinot väärien päätösten korjaamiseen. Ne voivat toteutua liian myöhään, koska esim. median kautta on välillä täysin mahdotonta saada oikea viesti ajoissa perille. Väärintekijähän ei itse automaattisesti pyri korjaamaan vääryyttä.
[muokkaa] Karjalan palautus, suurin kanonisoitu paradoksi?
Karjalan palautuskysymys on ehkä suurin tällä hetkellä avoinna oleva kanonisoitu paradoksi. Siinä asiakokonaisuudessa näitä paradokseja on useitakin. Poliittinen sektori ei juurikaan osallistu Karjalan palautuksesta käytävään keskusteluun mitenkään. Kuitenkin poliitikoissakin lienee paljon rehellisiä ja hyviä ihmisiä. Poliittisen takinkäännön hetki lähestyy, siksi epävarmuus on vallannut mielen siitä, milloin käännös pitäisi suorittaa. Onko yhä kanonisoidun totuuden aika, vai joko on viisainta siirtyä aidon totuuden leiriin?
Tässä vahvistuu ikävän todeksi oikeustaistelija Martin Luther Kingin [lisää ajateltavaa hänelle omistetuilta nettisivuilta] lausahdus: ”Vaarallisia eivät olet pahat ihmiset, vaan hyvät ihmiset, jotka antavat pahan tapahtua”. Tämä sama koskee kansalaisia, jotka äänestävät vääryyden ylläpitäjiä kerta toisensa jälkeen lainkaan selvittämättä, mitkä heidän todelliset tavoitteensa oikeastaan ovatkaan. Voi olla mielenkiintoinen asia pohtia esim. sitä, missä määrin 1970-luvun DDR:n tunnustamiskomitean johtohenkilöt soveltuvat johtamaan nykyistä valtakuntaa.
[muokkaa] Totuus tekee vapaaksi
Olisikohan näissä kanonisoidun paradoksin ja totuuden asioissa syytä noudattaa Raamatun sanomaa, Joh. 8:32: ”Ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi". Olisi kaikille osapuolille hyvin vapauttavaa, että luovuttaisiin kanonisoidusta totuudesta, koska se vain itse vahvistaa omaa totuuttaan.
Kanonisoidun totuuden vahvistus ei tule politiikassa puolueettomasta lähteestä, vaan omasta toimesta. Kanonisoitu totuus on synnytetty jonkun henkilön tai ryhmän oman edun toteuttamiseksi. Se ei ole yhteiskunnallinen etu. Meidän yhteinen etumme pitemmällä tähtäyksellä on aina oikeus ja totuus.
