Karjalaiset laulut
WikiKarelia
|
Tervetuloa karjalaisten laulujen sivuille! | |
Veikko Lavin ”Evakon laulu” kertoo kaiken
olennaisen evakkotaipaleesta.
Illalla kun äiti peitti mua nukkumaan,
en aavistanut, mitä aamu tuopi tullessaan.
Yöllä oli metsään tullut julma tykkipatteri,
evakoiden tumma rivi tiellä hiljaa vaelsi.
Selvään kuului sodan pauhu rajan pinnassa,
epävarmuus jäyti karjalaisten rinnassa.
Varttitunti lähtöaikaa meille silloin annettiin,
naapurimme heinäkärriin kalliit nyytit kannettiin.
Häipyi rakkaat mannut sekä kotikujan pää,
sinne kattoin päälle oma taivasläntti jää.
Kyyneleiden määrää en vain enää ole muistanut,
karjalaisten elontahtoa ei sota suistanut.
Meitä vastaan marssi nuoret Suomen soturit,
heitä johti lapsenkasvoiset nuo vänrikit.
Moni kulki silloin elämässään viime retkensä
päätä kohden, vakaana kuin aavistaisi hetkensä.
Tietyömiehet kysyivät: “Nyt mikä matkan pää?”
“A kuha päästää perille, se silloin selviää!”
Isäntä se jätti heille vielä porsaslaatikon,
lisäsi: “Vot, tässä leivän päälle särvintä viel on.”
Asemalle evakoita junaan lastattiin,
virkamiesten kysymyksiin tarkkaan vastattiin.
Eräs äiti sanoi: “Tässä on mun koko omaisuus,
viisi pientä lasta sekä vielä kahvipannu uus.”
Aamuyöllä pieni veli syntyi junassa,
se oli ryppyinen ja vielä silmät ummessa.
Lotat toivat taivaan mannaa, kuumaa kauravelliä,
tahtoivat he meitä poloisia vielä helliä.
Kolmen päivän päästä oltiin päätepaikassa,
karjalainen kansa seisoi huutokaupassa.
Isännät kun evakoita kyytiin mättivät,
viisi lasta sekä äidin sinne tielle jättivät.
Mekin mentiin siitä kunnantaloon asumaan.
Vuoden päästä päästiin omaan mökkiin muuttamaan.
Kirje tuli isältä: “Mä pääsen pian siviiliin”.
Tulikin, ja kirkon viereen sankarhautaan siunattiin.
Omaa peltotilkkuaan kun äiti äesti,
niin uuden elon alkamista kiurut säesti.
Mie istuin pienen veljen kanssa siinä pellon laidalla.
Kerroin hälle, kuinka kaunis oli kerran Karjala.
